keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Katastrofin ainekset:(

En tiedä, onko niin, että pitihän se tämäkin kokea vähintäänkin kerran narttukoiralaumassa. Nimittäin pahin painajainen, märkäkohtu. Hengenvaarallinen:(

Aamu alkoi tänään normaalisti.. Herätys, vaatteet niskaan ja koirat pihalle. Jotenkin rekisteröin, että Kira kävi vesilätäköstä juomassa. Se ei ole ollenkaan tyypillistä sille, koska etutassut eivät missään nimessä saa kastua. No, ei muuta ihmeellistä.

Tavallisuudesta poiketen heitin pojat kouluun, koska toisella oli heti aamusta hammaslääkäri. Hän ei tarkalleen tiennyt, mihin pitää mennä, joten kävin saattelemassa. Kotiin ajellessa tuli viesti minun ja Roosan tuettavalta henkilöltä, että hänellä on migreeni eikä pysty lähteä lenkille. Ok, eipä siinä mitään, siirretään ensi viikolle.

Tulin kotiin ja hörpin aamukahvia siinä puoli kymmenen maissa. Ihmettelin, kun joku tytöistä koko ajan nuolee ja lutkuttaa jotain. Kielsin, mutta homma vaan jatkui. Rupesin sitten ihmettelemään, että kuka noin antaumuksella itseään putsaa. Piuta tietty epäilin, kun sillä on juoksu. No, se makasi jaloissa, joten väärä olettamus.

Huomasin sitten, että Kira on pöydän alla ja ihan käppyrässä itseään putsaa. Menin katsomaan, että mikähän nyt on. Huomasin, että sillä oli koko peräpeili, häntä ja takajalat ihan märät. Pyysin koiraa nousemaan ylös. Ihmettelin hiukan pinkeän tuntuista vatsaa. Painelin sitä hiukan ja voi elämä! Perästä lurahti ulos epämääräisen väristä nestettä. Ai kauhea! Tuntui, että voimat katoaa, kädet tärisee ja vatsasta vääntää!

Soitto luottolääkärille ja aika klo 15. Hetken aikaa pyörin ympyrää ja panikoin. Uusi soitto lääkäriin! Ystävällinen Sofia sitten soitti lääkärille, joka lupasi tulla klo 13 paikalle. Ok, kello oli 10.30, joten ajattelin, että pari tuntia ehkä oma pää pysyy kasassa.

Lähdettiin siis lääkäriin ja heti kättelyssä selvisi, että puukkoa olisi tarjolla:( Luottolääkärilläni ei ole kaasuanestesiavehkeitä, joten neuvoteltiin, jotta mitä tehdään. Jääkö Kira odottamaan myöhempää iltapäivää, jotta pääsee leikkuriin vai lähdetäänkö toiselle klinikalle, jossa on nuo kaasuvermeet.

Lääkäri suositteli, että mikäli jostain saa ajan samalle päivälle, kannattaa mennä. Jos ei, niin sitten Kira jää odottelemaan. Leikkausta ei missään nimessä voinut siirtää enää huomiselle.

Pääsimme sitten heti Lohjan Pieneläinklinikalle. Siellä odoteltiin, kun huristelimme paikalle. Ison itkun kanssa jätin Kiran klinikan lattialle nukkumaan. Kirurgi kertoi, että hänellä on kokous ja pääsee puolen tunnin sisällä leikkaamaan. Sillä aikaa nesteytetään ja annetaan antibioottia ja kipulääkettä.

Noin puolentoista tunnin päästä lääkäri soittaa, että leikkaus on onnistunut ja Kira on heräilemässä. Parin tunnin päästä saa hakea kotiin. Voi, mikä helpotus!

Leikkauskertomus oli todella järkyttävää luettavaa! Mätää oli arviolta 1,5 - 2 kg, alkava vatsakalvon tulehdus. Lisäksi Kiralta poistettiin kaksi utarelohkoa nisäkasvainten vuoksi. Ihmettelen noita kasvaimia, koska en itse ollut huomannut niitä joku aika sitten, kun pesin, föönasin ja trimmasin Kiran.

En tiedä, kuinka olisin huomannut tuon vakavan tilan, jos ei olisi ollut vuotoa ulospäin. Useinhan käy niin, ettei erite valu ulos. Lääkäri sanoi, että luultavasi Kira olisi vuorokaudessa tai alle menehtynyt. Kohtu oli jo "räjähtämispisteessä":(

Taas kerran on tässä tehty itsetutkiskelua siitä, että MIKSI en ole huomannut, että koira on vakavasti sairas. Ollaan käyty lenkillä normaalisti, Kira on syönyt normaalisti. Ylenpalttista juomista taas en ole laittanut merkille ollenkaan.

Mikä onni olikaan, että tänään sattui olemaan töistä vapaapäivä, tapaamiset peruuntuneet vastapuolen toimesta ja sain koiran lääkäriin ennen kun tuo mätä olisi vallannut koko vatsaontelon. Koira on hoidettu kuntoon ja nyt odotellaan, että Kira toipuu entiselleen:)

Leikannut kirurgi kehaisi, että on hoikka ja timmissä kunnossa oleva iäkäs koira:) Siitä tuli kyllä hyvä mieli ja luultavasti myös Kira selvisi hyvän yleiskunnon ansiosta. Lääkäri oli perin hämmästynyt kysyessään Kiran painoa. Oli juuri punnittu ja painoi 42,3 kg. Hän luuli, että painaa reippaasti enemmän:)) No, nyt ei Kira paina sitten enää sitäkään. Vatsa olikin leikkauksen jälkeen ihan eri tuntuinen kun aamulla.

Kiitokset kaikille teille, jotka viestein ja puheluin jaksoitte tsempata ja toivotella onnea matkaan! Olette kultaakin kalliimpia! Kiitos myös Heidi, Sofia, Fia ja Karin Siuntion eläinlääkäriasemalla sekä Niina Lohjan Pieneläinklinikalla. Ilman teitä olisi suuri persoona poissa!

Kira nukkuu villapeiton alla lääkehöyryjään pois. Kahta antibioottia menee kymmenen päivää, samoin kipulääkettä. Kira täytyy pitää kytkettynä ulkona, kauluri päässä sisällä. Siinä onkin sitten haastetta kerrakseen, kunhan nuo lääkkeet lakkaa vaikuttamasta:)

torstai 11. lokakuuta 2012

Tällä viikolla olen jutellut useamman kasvatinomistajan kanssa. Tuli aivan huikean hyvä mieli! Kaikki ovat niin tyytyväisiä omiin koiriinsa:)

Emma (Piun sisko) kävi trimmissä viime viikolla. Tällä viikolla trimmasin Allin (Piun ja Bondin tytär). Ikää vässykällä ja sisaruksillaan on nyt neljä ja puoli kuukautta.
Uuno, Allin veli, piipahti sitten leikkimään siskon kanssa. Olipahan vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Alli juoksee ihan hillitöntä vauhtia ja meno näyttää sangen päättömältä:) Ketterä ja vauhdikas neiti! Ei kompastellut omiin jalkoihinsa, vaikka juoksi ja kurvaili Uunon kanssa pitkin pihaa.

Johanna soitteli myös Edin kuulumisia. Heillä on kaikki hyvin ja Edi on kuulemma ihan huipputyyppi:) Vanha herra Ollie on ottanut tulokkaan hyvin vastaan.

Ensi viikolla jatkamme Piun kanssa etsintätreenejä. Jatkokurssin loppukoepäivä on jo tiedossa. Saapa nähdä, kuinka meidän käy. Jos onnistumme suorittamaan loppukokeen, jatkamme edelleen treenejä. Jäljet tulevat tietysti edelleen haastavammaksi: pidemmiksi ja reilusti vanhentuneiksi.

Vickanin rally-toko -kurssi on pulkassa. Viimeisellä kerralla oli "koe". Olisimme saaneet Vickanin kanssa ykköstuloksen:) Kurssin vetäjä on rally-tokotuomari ja arvostelulomakkeet olivat ihan viralliset. Ohjaaja teki todella pahan mokan! Talutin jotenkin tipahti kädestä ja siitä rokotetaan 10 pistettä. Auts!

Kävin Piun kanssa visiitillä täällä Inkoon vanhainkodissa. Piu oli hyvin rauhallinen ja nautti mummojen ja ukkojen rapsutuksista. Kukaan vanhuksista ei pelännyt Piuta, vaikka onkin iso, musta otus.

Roosan kanssa käydään viikottain lenkillä mielenterveyskuntoutujan kaverina. Hän ei pysty yksin lähtemään kotoa ulos, joten menemme seuraksi. Meidän on buukattu myös muutaman kerran vielä syksyn aikana koirakahvilaan.

Kirpeitä ja kuivia syyspäiviä odotellen!

maanantai 1. lokakuuta 2012

Syyskuun turinat

Kuten blogin kirjoittelemisen pitkästä tauosta huomaa, mitään kummempaa ei ole tapahtunut meidän laumassa.

Ollaan kyllä häärätty vähän siellä sun täällä. Vepetreenit on tältä kaudelta Vickanin kanssa ohi. Mutta jatkettiin sitten vähän harjoituksia rally-tokon merkeissä:) Kuuden kerran setti on loppusuoralla. Hmm, olisi huomattavasti helpompaa tehdä niitä "temppuja", jos laiska ohjaaja olisi opettanut koiralle edes jotain perusjuttuja. No, syyllinen löytyy, kun kurkkaa peiliin:)

Rally-tokossa saa koiraa ohjata käsimerkein ja sanallisesti melkein niin paljon, kun ehtii ja kerkeää:) Alemmissa luokissa. Koiran kannustaminen ja kehuminen on erittäin suotavaa ja toivottavaa. Hauskaa! Aikamoista päänvaivaa ohjaajalle tuottaa kyltit, joissa on ohje, mikä temppu täytyy suorittaa. Voi elämä, että muutaman nuolen lukeminen = sisäistäminen voi olla välillä hankalaa:) Mutta pikkuhiljaa jotkut alkaa jäämään mieleen niin, että pikaisella vilkaisulla tietää, mitä täytyy tehdä.

Piun kanssa on viimeiset kolme jälkitreeniä edessä ennen jatkokurssin loppukoetta. Aika huisia! Sen jälkeen Etsijäkoiraliiton hallitus kokouksessaan päättää, jotta hyväksyytänkö meidät koirakkona etsintöihin valmistaviin koulutuksiin. Siinä on jo sitten ohjaajallekin pakollisia kursseja. Yhden olen jo etukäteen suorittanut, kun kurssi järjestettiin. Toinen meikäläiselle tooodella haastava kurssi on tulossa. Sehän on suunnistuskurssi:) Pelottaa jo valmiiksi, jotta kuinka hukkaan osaan itseni laittaa metsässä, kun apuna "vain" kartta ja kompassi.

En ole ikinä osannut lukea kompassia, joten haastetta riittää. Tosin, jos omistaisin nykyaikaisen luurin, niin luultavasti en osaisi hukata itseäni mihinkään:) Puhelimiin on saatavissa kaikennäköisiä paikantimia yms. hienouksia, jotta puhelin tietää, missä mennään. Ehkä täytyy toivoa joulupukilta joku pieni eräkäyttöön tarkoitettu gps. Puhelimen ominaisuudet nykyisellään riittävät, kun sillä voi soittaa ja lähettää viestejä:)) En ole vielä kokenut tarpeelliseksi päästä nettiin. Olen vissiin todellinen fossiili!

Poninetsintätreenit menivät hienosti. Hiukkasen päänvaivaa koirien ohjaajille tuotti se, että jostain syystä koirat ilmaisevat ponin sijainnin tosi kaukaa. Oli myös aika jännä nähdä, että todella, todella vauhdikkaasti jäljestävä tolleri olikin nyt jäljellä rauhallinen. Eteni tosi hitaasti ja varovaisesti. Se ei ollut aiemmin etsinyt hevosta tai ponia, joten luuli ilmeisesti etsittävän olevan vähintään dinosauruksen kokoinen elukka:) Mutta tärkeintähän on se, että kadonnut löytyy ja koira sen osaa ilmaista.

Kuvissa (kuvaaja Lena Lundell) Leevi ja Queen ovat "maalissa" eli kadoksissa. Etsijäkoira ilmaisi n. 800 metrin päähän. Tästä Leevi ja Queen sitten jatkoivat matkaa ja toinen koira lähti jäljelle. Nämä jäljet olivat koiria varten tehdyt ja tuoreet. Tokihan etsijäkoirat jäljestävät vuorokausia vanhoja jälkia oikeissa etsinnöissä.

Vickan ja Seppo (D. Blagorodnaja) kävivät jalostustarkastuksessa Harry Tastin arvioitavana. Molemmat hyväksyttiin jalostukseen ulkomuodon osalta. Vickanilla oli toivomisen varaa turkissa (heh, "yllätys!"). Sepolla oli huomoitavaa voimaton takaosa. Meikäläinen täti-immeinen ei saanut koiraan tarpeeksi vauhtia. Seppo on todella vauhdikas liikkuja. Mutta en vaan pystynyt juoksuttamaan sitä tarpeeksi kovaa, että ravi olisi ollut sitä, miltä se näyttää vapaana juostessa. Ehkä olisi pitänyt ottaa fillari mukaan:) Olen erittäin tyytyväinen molempien koirien saamaan arvioon.

Roosan kanssa olemme pitkästä aikaa tehneet vapaaehtoistyöt mielenterveyskuntoutujien parissa. Olemme olleet koirakahvilassa pitämässä seuraa ja juttelemassa:) Roosa ottaa tosi rauhallisesti, istuskelee vieressä, jos sitä rapsutellaan. Jos ei tule rapsutuksia, se makoilee pöydän alla eikä piittaa pätkääkään muista kahvilassa olevista koirista:)

Osallistuimme viime syksynä tukikoirakkokurssille. Nyt jatkan itse vielä tukihenkilöksi. Saapa nähdä, jos meillä Roosan kanssa on joskus henkilökohtainen tuettava, jota autamme lähtemään ulos kävelylle:) Tästä lyhesti lisätietoa, mistä tukikoirakkotoiminassa on kyse.

Nyt saappaat jalkaan, sateeseen, sieniämpäri mukaan ja metsään!