tiistai 19. helmikuuta 2013

Paparatsi kävi kylässä

Kiitos Jani & Sari! Yksi kaveri jäi kuvaamatta. Yhtä kuvaa en taas itse kelpuuttanut mukaan. Huono kamera ja todella huono kuvaaja kahdella tyypillä siis:) Ero näkyy, mutta on kuitenkin nyt kaikista pennuista ihan itsensä näköiset kuvat.







 



Pennut jaksavat jo jonkun aikaa touhuilla:) Painivat, juoksevat, haukkuvat, murisevat ja kävelevät ympäriinsä. Ne kuulevat, kun joku tulee huoneeseen, portti aina sen verran kolahtaa. Muutama pää nousee ylös. Jos niille höpöttelee, niin kaikki heräävät ja tulevat moikkaamaan.

Hampaat ovat jo puhjenneet. Mössöä menee kolmesti päivässä, vaihtelevalla menestyksellä. Yleensä aamupäiväpuuro kelpaa parhaiten. Mutta ihan parasta pöperöä on edelleen maito:) Kuten kuvasta saattaa huomata, niin baari alkaa olemaan ahdas.

Jos keli ei mene kovin kylmäksi, niin ensi viikolla lähdemme tutustumaan ulkoilmaan. En tiedä, kuinka onnistuu kymmenen kakaran paimentaminen, mutta tuskin ne kovin kauaksi ensimmäisillä ulkoilukerroilla arvaavat mennä. Ja mammakoira lähtee paimennusavuksi:)

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Uusia makuja ja isompi asunto

Pennut ovat nyt kolmen viikon ikäisiä. Eilen koko jengi kävi puntarilla. Kaikki olivat tuplanneet painonsa kahdessa viikossa. Myös pikkuinen rääpäletyttö. Se ei paina vieläkään kiloa, mutta kasvaa omaan tahtiinsa ja kehittyy muiden mukana:)

Pennut ovat maistelleet kädestä kermaviili-jauhelihamössöä. Hyvin tuntui maistuvan. Aiemmin olen laittanut lautaselle ja siitä ovat saaneet syödä. Nyt kokeilin ensin antaa kädestä, jotta ymmärtävät mössön tarkoituksen:) Tänään ruoka menee jo lautaselle, jossa saavat sitten sotkea ja syödä.

Matolääkkeet on myös annettu. Se oli kyllä pentujen mielestä sangen puistattavan makuista:)

Muutama kuva yleisestä härdellistä, mikä pentulaatikossa vallitsee. Nyt pentulaatikon koko on tuplaantunut ja matala reuna on korotettu. Sieltä jo kaksi pentua oli päättänyt lähteä keskenään tutkimusretkelle:)



perjantai 8. helmikuuta 2013

Pentukuulumisia

Aika vaan menee niin hurjaa vauthia, ettei perässä pysy. Pennut tulivat jo alkuviikosta kaksiviikkoisiksi. Ne kasvavat silmissä, joten puntarilla ne eivät ole käyneet. Pikkurääpäle näyttää selviävän hyvin, vaikka painaakin vielä alle 700 g. Muut huitelevat varmaan jo lähempänä puoltatoista, kahta kiloa.

Silmät ovat kaikilla auenneet ja kävelytreenit ovat hyvässä vauhdissa. Vickan jaksaa hoidella pentuja tosi hyvin. Mammaan uppoaa ruokaa ja vettä aivan uskomaton määrä. Tosin eiköhän nuo kymmenen mörssäriä ime sen ihan kuiviin.

Vickan lähtee mielellään lenkeille mukaan. Tosin tuo jalkoihin takertuva lumi ei ole pentuja ajatellen ollenkaan hyvä juttu. Täällä metsässä kun ei ole niitä aurattuja ulkoilureittejä:)

Kuvaaminen on ollut aika haasteellista, joten valtaosa kuvista on julkaisukelvottomia. Jos saakin sitten pennusta onnistuneen kuvan, niin sitten on kuvassa joku juuri Vickanin alustalta putsaama kakkakasa. Nuo ovat jo oppineet vääntämään tortut ilman emon avustusta.

Muutama kuva kuitenkin kuluneelta viikolta:)
 








Piun kanssa olemme taas aktivoituneet etsintätreenien suhteen:) Viikolla oli kolmen kilometrin jälki. Uskonpuute iski koiraan reilun puolentoista kilometrin jälkeen. Oli tuulta ja lumipyryä, tien molemmin puolin peltoa. Lisäksi vielä aura oli käynyt pyyhkäisemässä lumet pois.

Mietittiin sitten siinä Piun tuumaillessa, jotta mitä tehdään. Mennäänkö vaan eteenpäin, kunnes Piu taas hoksaa, että koira oikeasti on tiellä kulkenut vai tuodaanko maalikoira lähemmäksi, jotta saisi tuulen mukana vahvistusta, jotta koira tosiaan on siellä jossain.

Tulimme siihen tulokseen, että mennään eteenpäin ja "kerrotaan" Piulle, että kannattaa jatkaa vielä matkaa. No, se plokkasi sitten jonkun ajan kuluttua taas jäljen ja vei sitten loppujen lopuksi "perille".

Pohdimme sitten, että mistä ihmeestä tuollainen totaalinen lopetus oikein johtui. Se ei valeilmaissut, ei näyttänyt kysymysmerkiltä vaan lopetti tyystin. Tulimme siihen lopputulemaan, että olemme mokanneet. Mikä yllätys:) Piun jäljet ovat nyt viimeaikoina olleet reilusta kilometristä puoleentoista kilometriin. Se ehkä on syynä.

Vahingosta viisastuneena temme seuraavaksi lyhyen jäljen, sitten pitkän, lyhyen, vähän edellistä pitkää pidemmän jne. Yritämme näin, jos se nyt on jotenkin tullut siihen tulokseen, että puolitoista kilsaa on tultu ja sitten riittää.

Helppoahan tämä koiran opettaminen olisikin, jos niitä virheitä ei itse tekisi. Tämä tuli kyllä yllätyksenä sinänsä, koska Piu ajaa hyvin jälkeä maastosta ja kelistä riippumatta. Katsotaan, josko päästään kuitenkin taas eteenpäin tässä asiassa:)

PS. Pentusia on vielä vailla rakastavia omia ihmisä:)